Alkusanat - tämän sivun tarkoitus
Tähän piti tulla lyhyesti minun tarinani siitä, miten löysin Jeesuksen Kristuksen omaksi Vapahtajakseni. Siitä taisi tulla vähän pidempi tarina, mutta ehkä sen joku jaksaa lukea. :)
Etsikkoaika rippileirillä (kiitos mutta ei kiitos...)
Synnyin "perus-ev.luterilaiseen" perheeseen, kävin seurakunnan esikoulun, ja taisin edesmenneen isoäitini kanssa käydä silloin tällöin kirkossa. Vuodet vierivät, ja näin jälkeenpäin ajateltuna koin rippileirillä (1994) voimakkaan hengellisen vavahtumisen. En kuitenkaan uskaltanut puhua asiasta kenellekään, ja muistan rukoilleeni että tämä tila menisi ohitse (ja menihän se, reiluksi kymmeneksi vuodeksi).
Konfirmaation jälkeen taisi mennä viisi vuotta ennen kuin seuraavan kerran kävin kirkossa, sekin taisi olla jokin "pakollinen" sukutapahtuma. Taisinpa puolikkaan joulukirkonkin jossain vaiheessa "lusia". Jollain tavalla oli sellainen vieraantunut olo - tuntui siltä, että minulla on omanlaiseni suhde Jumalaan, ja että kirkossa puhuttiin asioista jotenkin toisin, minulle vieraalla tavalla.
Elämää ja sen semmoista
Vuosia meni muutama eteenpäin, ja edelleen iltarukous oli ainoa yhdysside, jonka koin omaavani hengelliseen elämään. Muistan vuonna 2001 rukoilleeni ihanaa naista elämääni, ja sellaisen tapasinkin juhannuksena. Ex-tyttöystäväni (ex siinä mielessä, että hän on nykyinen vaimoni) kanssa kävimme muutamissa häissä, ja aloin tuntea outoa vetoa "alttarilta käsin". Kerrankin muistan kun hääväki meni ehtoolliselle, niin minulla oli sellainen olo että haluan tuonne kanssa, mutta koska seurueestamme ei kukaan muukaan mennyt, en rohjennut mennä minäkään.
Kun sitten päätimme mennä naimisiin, minulla oli vain yksi toive - kirkkohäät, joissa olisi ehtoollinen. Ajattelin jollain tavalla, että tässä alkaa uusi vaihe elämässä. Enkä vallan väärässä ollutkaan. Kesällä 2004 sanoimme "Tahdon" Kokemäen kirkossa - samassa kirkossa jossa minut konfirmoitiin (vihkijänä oli muuten rippi-isäni).
Kirja sormusten herrasta vaihtui Kirjaan Herrojen Herrasta
Seuraava hengellisessä kasvussa mainittava tapahtuma sattui syksyllä 2004, pian naimisiinmenon jälkeen. Kotimme postilaatikkoon kolahti pieni vihkonen, jossa puhuttiin Jumalasta ja Jeesuksesta. Muistan tulleeni ennen vaimoani kotiin töistä, selasin postit läpi ja jostain syystä luin sen vihkosen lävitse. En muista vihkosesta muuta kuin että siinä oli joku syntisen rukous (tai joku vastaava). En muista varmaksi luinko ko. rukousta, mutta sen muistan, että vihkosessa kehoitettiin lukemaan Raamattua. Luettuani vihkosen se taisi lentää suoraa päätä roskiin.
Pian tämän jälkeen kaivoin esiin vihkiraamattumme - korvat punaisina odotin sängyssä Raamattu avattuna mitä vaimoni sanoisi. Yllätyksekseni hän ei tuntunut noteeraavan asiaa mitenkään. Siitä lähtien iltalukemisenani oli vihkiraamattumme - aloitin Uudesta Testamentista. Ahmin kirjaa sen minkä iltaisin kykenin. Jonkin ajan kuluttua sain ajatuksen, että voisimme vaimoni kanssa muistaa hääpäiväämme siten, että kävisimme joka kuussa kirkossa sinä viikkona, minä meidät oli vihitty. Tämä riitti jonkin aikaa, mutta sitten ajattelin että olisi ihan kiva perinne käydä vaikka joka toinen viikko. (Kehittelin siis tekosyitä päästä kuulemaan Sanaa.) Raamatusta luin ihmisen uudelleensyntymisestä, ja todella koin oloni siinäkin mielessä uudeksi, että Jumalan Sana upposi lujaa ja syvälle - luin sitä sitten Raamatusta tai kuulin kirkossa (josta oli muodostunut jokaviikkoinen akkujen lataamispaikka).
4A: Ari, Atala, Aitolahden seurakunta ja Alfa-kurssi
Kesällä 2005 muutimme Atalaan, ja minulla oli sellainen olo että halusin hengellisessä mielessä vielä enemmän. Kävin aktiivisesti sunnuntaisin Aitolahden (uuden kotiseurakuntamme) kirkossa, ja kerran sattui, että saarnan aiheena oli etsikkoaika. Tuntui että puhe oli kuin suoraan minulle - tajusin, että minulla oli menossa nyt jo toinen etsikkoaikani. Tällä kertaa ero oli siinä, että missä rippileirillä rukoilin, että se menisi ohi, niin nyt rukoilin täysin päinvastaista. Asia etsikkoajasta kypsyi mielessäni, ja postilaatikkoon pudotetusta Kirkkosanomista luin Alfa-kurssista, jota mainostettiin samoihin aikoihin myös kirkossakin. Laitoin kirkon jälkeen seurakunnan papille asiasta sähköpostia - tosin huolenaiheenani oli se, että kurssilla kuulemma saattoi kyseenalaistaa kristinuskoon liittyviä asioita, minä puolestaan halusin vahvistusta uskooni, en kyseenalaistaa yhtään mitään siihen liittyvää. Sain vastauksen, että kurssi sopii aivan hyvin minullekin.
Ensimmäisen alfa-tapaamisen jälkeen olo oli huikea - on olemassa muitakin ihmisiä, joita nämä asiat kiinnostavat. Vastoin ennakkoluulojani, nämä ihmiset ovat ihan tavallisia, normaaleja ihmisiä. (Huikea olo myös näkyi - menimme tuona viikonloppuna kotopuoleen, ja minulta kysyttiin että onko joku kertonut jonkun hyvän vitsin, kun noin leveästi hymyilyttää.) Kurssi jatkui ja oikeastaan vasta kurssin aikana tajusin, mitä minulle oli tapahtunut ja miksi hengelliset asiat näin olivat alkaneet kiinnostamaan; tajusin siis vasta tällöin "tulleeni uskoon" eli tehneeni mielenmuutoksen Jumalan puoleen. Vaimokin huomasi jonkin muuttuneen, ja kertoi havainneensa kumman rauhallisuuden-vivahteen ennen niin tempperamenttisessa luonteessa (vivahde siinä mielessä, että tempperamenttisuus ei ole mihinkään kadonnut, mutta mukaan on tullut perustavaa laatua oleva rauha).
Minulla oli kurssin aikana melkoisia ylä- ja alamäkiä omien luulojeni ja tuntemuksien kanssa (Uskonko oikeasti Jeesukseen, vaiko en? Onko tämä oikeasti nyt viisasta touhua? Mitä kaikki muut ajattelevat?). Yleensä perjantain alfa-tapaaminen ja sunnuntain Jumalanpalvelus olivat ne paikat, jossa vaakakupit tasoittuivat ja tuntui että oikealla tiellä tässä ollaan. Nyt ymmärrän, että minun tunteeni saattavat heilua miten sattuu, mutta että Jumalaan voi aina luottaa. Minulla oli tuolloin hirveitä epäilyksiä esikoisemme syntymään liittyen - kunnes alfa-ryhmän ihmiset rukoilivat puolestani. (Siitä Ilkon kurssikeskuksessa vietetystä viikonlopusta alkaen aina syntymään asti minulla oli ihmeellinen rauha, tunne siitä että kaikki menee hyvin.) Anniina siis syntyi 11.11.2005. Isänpäivänä (13.11.2005) painin jälleen epäuskon tunteen kanssa (vaimo ja lapsi tuolloin siis TAYSissa). Tuona aamuna aamupalaa syödessäni minulla kirjaimellisesti annettiin ajatus, että minun pitäisi mennä Jumalanpalveluksen jälkeen juttelemaan esirukouspalvelijan kanssa. Muistan, että minut valtasi rauha ehtoollisen jälkeen, mutta ajatus siitä että pitäisi mennä esirukouspalvelijan juttusille oli vähintääkin yhtä voimakas kuin ennen. Kerroin esirukouspalvelijalle, että kamppailen epäuskoni kanssa, ja että haluaisin uskoa Jeesukseen Kristukseen. Muistan käyttäneeni vertausta kirkon seinistä: haluaisin olla yhtä varma uskostani Jeesukseen, kuin siitä että kirkon seinät ovat tuossa silmieni edessä. Rukoilimme, ja lähdin rauhottunein mielin ajamaan autolla kotia (ja sitä kautta TAYSia) kohden. Automatkan aikana sain kokea Pyhän Hengen vaikutuksesta kielillä puhumisen. Olin erittäin hämmästynyt, ja kiitollinen - voiko suorempaa vastausta ja vahvistusta saada? Menin ikionnellisena kotiin, ja pikapuolin katsomaan vaimoa ja tytärtämme TAYSiin.
Sanaan juurtuminen
Vaikka olin omasta mielestäni lujassa uskossa Jeesukseen, tuntui minusta siltä että
kaikki ei ollut minun puolestani kunnossa - en osannut vain pukea tätä sanoiksi enkä
tuolloin tiennyt mitä se voisi olla.
Alfa-kurssin loppupuolella olin kuuntelemassa
miestenpiirin
Raamattuluentoa, joka oli osa
Myöhemmin yhteisessä tapaamisessa (tällöin alfa-kurssin puitteissa) tämä luennoitsija istui aivan vieressäni. Joku voi pitää tätä sattumana, itse näen asissa Jumalan johdatuksen. En malttanut olla kysymättä häneltä dinosauruksista, maailman iästä ja kaikesta siitä jonka luulin olevan tieteellisesti todistettua faktaa. Tieteellinen ylivoima, jota luulin omaavani luennoitsijaan nähden karisi viimeistään siinä vaiheessa kun alettiin puhumaan eri ajoitusmekanismien ongelmista. Myöhemmin sain häneltä materiaalia, jonka avulla sain kokea omalla järjelläni todeksi Raamatun alkulauseet. Ei ollutkaan mitään ristiriitoja tieteellisen todellisuuden ja Raamatun kanssa! Sittemmin olen vain entisestään vakuuttunut siitä, että kaikki on Sanalla luotua.
Jumalan lapsena
Nyt koen eläväni lujassa luottamuksessa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen. Olen ilolla ottanut vastaan sen tosiasian, että usko on Jumalan teko, eikä riipu minun tunteistani. Hengellisen kasvun saralla saan luottaa siihen että vaikka olen matkalla, olen perillä - ja matkaseura on paras mahdollinen. Aina ei ole helppoa, mutta on huojentavaa kun voin löytää sen sanoinkuvaamattoman armon ja rakkauden aina uudelleen. (Nämä tuntuvat kovin suurilta sanoilta, mutta niin se vain on: minä kelpaan juuri tällaisena epätäydellisenä ihmisenä, eikä tarvitse yrittääkään esittää muuta.) Koen myös seurakuntayhteyden erittäin tärkeäksi - minusta tuntuu, että se auttaa minua pysymään hengellisesti valveilla.
Miksi tarvitsemme Jeesusta?
Jos jaksoit lukea tähän asti, sinua ehkä kiinnostaa tietää, miten itse pääsisit Jumalan yhteyteen? Homman nimi on se, että perisynti (perisynti tarkoittaa sitä, että ihminen on syntymästään saakka synnin orja) erottaa ihmisen Jumalasta. Ihminen kaipaa luonnostaan Jumalaa, ja nykyaikana tämä näkyy jos jonkinlaisena tajunnan avartamisena, kokemuksien hakemisena, sanomattomana kaipuuna, jne. Ihminen ei kuitenkaan voi kaipuutaan Jumalaan koskaan täyttää omin voimin, sillä siinä missä ihminen on syntymästään syntinen, on Jumala Pyhä. Näitä kahta ääripäätä ei mikään ihmisen teko yhdistä. Siksi Jumala päätti itse tasoittaa tilit, ja antoi ainoansa - oman Poikansa kärsimään kaikkien ihmisten syntien puolesta häpeällisen kuoleman Golgatan ristillä. Jeesuksen Kristuksen ainutkertaisen sovitusuhrin vuoksi ihmisellä on siis yhteys Jumalaan. Jos siis ihminen ottaa Jeesuksen vastaan, ei Jumala näe enää ihmisen syntiä - nehän on sovitettu ristillä! Tämän vuoksi ainoa tie Jumalan yhteyteen on Jeesus Kristus. Miten sitten Jeesus Kristus voisi tulla juuri Sinun elämääsi? Hienoa tässä on se, että Jeesus itse on luvannut tulla jokaisen (siis joka ainoan) luo, joka häntä sydämessään kutsuu. Voit käyttää esimerkiksi seuraavaa rukousta:
"Tarvitsen sinua, Jeesus. Tunnustan, että olen tehnyt syntiä sinua vastaan. Kiitos, että olet kuollut ristillä ja kärsinyt syntieni rangaistuksen puolestani. Avaan tällä hetkellä elämäni oven sinulle ja vastaanotan sinut Herrakseni ja Vapahtajakseni. Kiitos, että olet kuullut rukoukseni, antanut syntini anteeksi ja ottanut minut omaksesi. Kiitos, että nyt kuulun sinulle ja sinä minulle. Opeta minua elämään omanasi. Aamen."Asiaan liittyy suoraan "Jumala rakastaa sinua - neljä tosiasiaa" -vihkonen, (josta tuo rukouskin on lainattu) joka on luettavissa www-sivuna tai pdf-dokumenttina. Toivottavasti ne avaavat sinulle tien Jeesuksen Kristuksen tuntemiseen.
